Vaikka en ole itse kuvataiteellinen (en osaa piirtää, maalata, jne.), värit ovat minulle kiehtovia, inspiroivia "maailmoja". Voihan sanoillakin maalata kuvia! Yllä olevan kuvan nappasin keväisestä helmikuun auringonpaisteesta, joka hennosti alkaa herätellä pastellisävyisiä värejä harmaan talven alta. Kaunista! Tähän sopivasti löysin Kirsi Kunnaksen aivan ihanan runon, jonka, vaikka kertookin syksyn väreistä, lainaan nyt tähän näin kevään korvalla. Kirsi taitaa olla tunnetuin lastenloruistaan ja -kirjallisuudestaan, mutta kannattaa ehdottomasti tutustua myös hänen muuhun tuotantoonsa, niin herkästi hän kuvaa luonnon ja ihmisen yhteiseloa runoissaan. Lainasin kirjastosta hänen runokokoelmansa "Puut kantavat valoa", ja sitä olen viime viikkoina hymyillen lueskellut. Alla oleva väriruno esimerkiksi tiivistää aika lailla pilkulleen ne intensiiviset tunteet, joita luonnon värit itsessänikin synnyttävät, ja sitoo hienosti värit myös symbolisina elämänkulkuun. Pidän myös siitä miten tässä runossa yhdistetään eri aistit - harvoinpa värejäkään katsellaan vain silmillä! Niitä "hengitetään", ne "sointuvat", "värisevät", "ilakoivat", jne. Aivan ihana runo! <3 <3
Värit
Värit, värit!
Tiedättekö
kuinka teitä rakastan.
Tunnetteko
kuinka hengitän olemuksenne
sieluuni.
Teidän elämänne on sykkivän villiä,
sointuvaa leikkiä kaikkialla.
Kosketukseni värisee
sinipunaisen hauraassa sumussa,
suudelmani hehkuu
mustan samettisessa silmässä,
olemukseni sykkii
punaisen ilakoivassa tuskassa.
Oi syksy, ihmeelliset värisi
eivät kuole,
vaikka valkeus peittää maan.
Ne elävät minussa,
sydämessäni.
Sydäntäni ei koskaan
lasketa pimeään hautaan.
- Kirsi Kunnas -
