Kesätauon päätös paluulla Runotorstain äärelle

Metsä on häkellyttävän vihreä ja sen lehvästö
kuin Grimmin saduista
Kutsuva ja mahtipontinen
niin yhtenevä, ettei tiedä missä on,
minne mennä, mistä tulla,
ja pääseekö täältä pois
Mutta kuka täältä haluaisi
lumotusta vehreydestä
Satakielet ovat seireenejä
ja haluan nukahtaa sammaleelle
tai vaikka kalliolle
Se ei ole kova
Se on metsän sydän

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Kesässä on se että
koko elämä läpileikkaantuu joka vuosi
Ei kukaan muista
lapsuutensa marraskuita, teinivuosien helmikuista nyt puhumattakaan

-PJ-

Runotorstai: Ötökkä

Oikeastaan tämä runo on jo muutama vuosi sitten kirjoitettu otsikolla "Perspektiivi", mutta koska se tuli heti mieleeni tämän päivän haastesanasta, lainaan sen arkistoistani blogiini tänään:

Ihminen

täyttää tilan

ollessaan läsnä

edessäsi

Ja etäisyys

Miten pienenä juokseekaan

Ihminen

Muurahaisena seinien vierustoja,

turvaton

Sinulle suuri,

maailmalle ihminen pienellä i:llä,

joku, kuka-se-olikaan

Kuka olet,

moniulotteinen?

-PJ-

Runotorstai: Kaunis

Koira kallistaa kauniisti päätään
kun kerron sille että se on varmasti 
maailman paras labradoori
ja että pehmeämpää päätä saa hakea

Se ei tiedä olevansa ihmisen mielestä kaunis
Mutta sen se tietää että ihmistä voi vedellä naruista
kun kallistaa kaunista päätään oikeassa kohtaa

Illalla olohuoneessa rauhoittava ääni 
kun se kauniilla purukalustollaan
järsii luuta ja maiskuttaa


-PJ-

Elämästä

Viimeisin runokirjalöytöni kirjastosta oli Mirkka Rekolan runous. Sieltä löytyi muutamia helmiä, esimerkkinä tämä tiivis ja pelkistetty kuvaelma ihmisen elosta ja olosta... Ja tähänkin on kauniisti sidottu luontokuvaus loppuun, onhan ihminen osa luontoa. 

Mutta minähän elän yhä

                        tahtomattanikin,

minä joka todistan tämän ruumiillani

ja seison täällä

kuin seisoisin hautani edessä.

Minä katson

että jokaisessa auringonlaskussa

on koko menneen päivän loisto.

-Mirkka Rekola-

Pidin tuosta kovasti, entä te, hyvät lukijat?

Kevät soi

En ole mikään suuri "vanhan" runouden ystävä (1900-luvun alkupuoliskolla kirjoitetun), sillä koen tekstit usein vähän raskaiksi lukea ja einoleinomaisen maailman itselleni vieraaksi (tosin Eikalla on muutamia aivan ihania luontorunoja). Tällä viikolla törmäsin kuitenkin lauluharrastuksen parissa Kaj Chydeniuksen säveltämään runoon jonka kirjoittaja on minulle suht tuntematon Einari Vuorela (s. 1889 - k. 1972, sanoo Google). Lieneekö sitten tällä hetkellä vallitseva vuodenaika sekä hauskankuuloinen sävellys tehnyt tehtävänsä, mutta tähän vanhan ajan runoon ihastuin! Saa hymyn huulille :)


Kevättunnelma

Tuli taas ihanat tuulet,
tuli taas heleät pilvet, 
kuulin naurua tuvasta,
räystäs pillitti pihalla. 
Tytöt ne tuvassa nauraa,
vallattomat vaarin kuullen,
kun kevät kehissä kieppuu,
kapuelee kangaspuilla.

On kuin suvi suuta soisi,
halajaisi hauskat muistot,
kulta kaulasta pitäisi,
käsi polttava povessa.
On kuin olisi tuvassa 
seinän raot rahoja täynnä,
hyllyt helliä sanoja,
kellokaapissa käkiä.

- Einari Vuorela-

Runotorstain 404.haaste: Keväinen

Se tuoksu kun
kaupungin patalaiska harja ei ole vielä jylissyt hiekoitushiekan yli
ja aurinko alkaa tehdä siitä street foodia
paahtaa jyvistä itselleen popcornia

Se tuoksu
jalkakäytävillä ja sieraimissa ja ikkunoissa joista ei näe läpi
Ratiseva, lämmin, pyörivä hiekkapöly 

Se on kuin talvi olisi aivastanut jäämistönsä kaupungin kaduille

-PJ-

Runotorstai: Järjestys

Runotorstain haastesana on tänään järjestys. Mielestäni kammottavan epärunollinen sana, mutta haasteenhan onkin tarkoitus olla haastava.... :)


Järjestys

Maaliskuun pohjattomat illat
Taivaan kaikuvan syvänsininen hämärä
oudosti säkenöityy kylmistä timanteista
niistä jotka
talvi osti tämänvuotiselle morsiamelleen

Ja vaikka kaikki on huumaantuneen uutukaista
uskollinen kuu seuraa syvänsinisestä vakaudestaan
miten maa odottaa, odottaa, odottaa

Kun morsian astuu lumen raunioille, 
- paljaat jalat, pajunpehmeä iho -
on se joka vuosi uusi, 
aina sama, aina sama

-PJ-

Runotorstain 400. haaste!

Tänään haasteena ihanan häilyvä ja moniulotteinen sana: Varjo. Tavoistani poiketen, päätin jättää runon lyhykäiseksi ja riimitellyksi, mietelauseen tyyliin. Kokeilu tämäkin!


Eilinen on huomisen varjo
Tässä päivässä koko elämän kirjo

-PJ-

Runotorstain 399. haaste: Pöly

pöly

makaan pölyisellä lattialla
järjestelen sotkuisia ajatuksia
moppaan muistoja likasankoon

meinaan kärrätä koko eukon kaatopaikalle mutta
eihän minulla sitten ole missä asua
ja pyörrän päätökseni
lajittelen mukavat mietteet pinoihin

minuuden kevätsiivous 

-PJ-

Värit

Vaikka en ole itse kuvataiteellinen (en osaa piirtää, maalata, jne.), värit ovat minulle kiehtovia, inspiroivia "maailmoja". Voihan sanoillakin maalata kuvia! Yllä olevan kuvan nappasin keväisestä helmikuun auringonpaisteesta, joka hennosti alkaa herätellä pastellisävyisiä värejä harmaan talven alta. Kaunista! Tähän sopivasti löysin Kirsi Kunnaksen aivan ihanan runon, jonka, vaikka kertookin syksyn väreistä, lainaan nyt tähän näin kevään korvalla. Kirsi taitaa olla tunnetuin lastenloruistaan ja -kirjallisuudestaan, mutta kannattaa ehdottomasti tutustua myös hänen muuhun tuotantoonsa, niin herkästi hän kuvaa luonnon ja ihmisen yhteiseloa runoissaan. Lainasin kirjastosta hänen runokokoelmansa "Puut kantavat valoa", ja sitä olen viime viikkoina hymyillen lueskellut. Alla oleva väriruno esimerkiksi tiivistää aika lailla pilkulleen ne intensiiviset tunteet, joita luonnon värit itsessänikin synnyttävät, ja sitoo hienosti värit myös symbolisina elämänkulkuun. Pidän myös siitä miten tässä runossa yhdistetään eri aistit - harvoinpa värejäkään katsellaan vain silmillä! Niitä "hengitetään", ne "sointuvat", "värisevät", "ilakoivat", jne. Aivan ihana runo! <3 <3


Värit

Värit, värit!
Tiedättekö
kuinka teitä rakastan.
Tunnetteko
kuinka hengitän olemuksenne
sieluuni.
Teidän elämänne on sykkivän villiä,
sointuvaa leikkiä kaikkialla.

Kosketukseni värisee
sinipunaisen hauraassa sumussa,
suudelmani hehkuu
mustan samettisessa silmässä,
olemukseni sykkii
punaisen ilakoivassa tuskassa.

Oi syksy, ihmeelliset värisi
eivät kuole,
vaikka valkeus peittää maan.
Ne elävät minussa,
sydämessäni.

Sydäntäni ei koskaan
lasketa pimeään hautaan.

- Kirsi Kunnas -

Runotorstain 397.haaste: Pöytä

Runoilijan talossa

Puhtaalta pöydältä on hyvä aloittaa,
hän sanoi
Mutta pöytälaatikossa olivat runoilijan sanat
iloisesti sekaisin
Lennokkaat ajatukset tunkivat
avaimenreiästä ulos

Minä istuin pöydänreunalla jalkojani heilutellen
riemukkaana kuin lapsi
sillä minä en ole ollenkaan
jalat maassa -tyyppiä

-PJ-

Runotorstain 396.haaste - Suo

Tänään ei vajota suohon, vaan kirjoitetaan siitä! :)


Suo

Kurjat kurjet harmaina suolla
sinne upposi kultainen kuokka 
Jussia ei näy, taisi suksia muille soille

Suo säilöö salaisuudet
Suolet, luut, aarteet sinne uponneet
minne päivä ei suo valoaan

Suomuurain tulisena huutomerkkinä

Elämän loputon sarka ja suo
Soilla soivat mustat metsot

Suokaa anteeksi suomalaisille
(arvon hekin ansaitsevat)

-PJ-

The English Poet inside my head

Ajattelin lisätä pari viikkoa sitten kirjoittamisesta kirjoittamaani blogiin vielä yhden oman runon, tällä kertaa englanniksi. Paljon en englanniksi kirjoita; vaikka se onkin toinen "kotikieleni", runous on silti niin oma maailmansa, että en koe pystyväni leikkimään sanoilla lähimainkaan yhtä hyvin kielellä, joka ei kuitenkaan ole äidinkieleni. Mutta alla oleva ei omasta mielestäni ole hassumpi tongue-in-cheek / kieli-keskellä-suuta -yritys, joten laitettakoon se tänne kun sopii niin hyvin tuohon kirjoitus- ja luovuusteemaan...


Simple
are my wishes

To reconcile myself
with forgotten words

To have and to hold
Blank paper
Blue ink
Talking to me again
Two passionate lovers

I missed you too

-PJ-

Runotorstain 394. haaste - Valkoinen valhe

Tämän torstain runohaasteena valkoinen valhe. Hmmm...


Ja taas tuli syksy.
Kesä unohdettiin, 
koska talvi tuli muotiin.

Lumihiutaleiden lupaus
oli hetkellistä
Nyt sade vei valkoisen valheen pois
Jäljelle jääneet
tympeät, hiekkaiset lumikasat

"Raitapaita ja purjehduskengät kesäksi!"
huutavat naistenlehdet helmikuussa

-PJ-

Kirjoitusta kirjoittamisesta

Luovuus. Mistä se lähtee?
Useimmiten tyhjästä tilasta.
Siitä että saa istua jossakin omien
ajatustensa kanssa, kenenkään
häiritsemättä. Tyhjä paperi, puhdas
maisema - aukea niitty, meri, pelto.
Ja siihen joskus ihan arkinen ripaus
jotakin joka saa ajatuksen juoksemaan.

Jokainen runoilija on varmaan joskus kirjoittanut luomisen tuskasta ja kirjoittamisen prosessista. Sanoihin kun on kirjoittajalla aina jonkinlainen viha-rakkaussuhde. Samoin kuin varmaan taidemaalareilla maaleihin ja kankaisiin, käsitöiden tekijöillä lankoihin ja muihin materiaaleihin, valokuvaajilla kameraan.

Tässä pari omaa oodiani runoille!




Mitään en voi piilottaa
näiltä kirjaimilta.
Häpeilemättä jokainen tavu
tuijottaa käsiäni.
Ne tuntevat sormet,
jotka ne kirjoittivat.

.............................................

Uupumuksen aakkosista
sujuvia sanakäänteitäkö?
Nukahtaa sen ääreen,
missä olen hyvä,
jäädä paperille.

..............................................

Kirjoitan huonosti
Minussa ei ole kipinää
Kunnianhimoa ei koskaan ollutkaan
Mitä ovat kangertelevat sanat
jotka putoilevat paperille
kuin kuolleet lehdet

Ei tämä ole minun arvoistani

............................................

Rakastua sanoihin
Takertua kuolemattomaan
Tanssittaa tavuja
Keimailla kirjaimille
Hurmata rivit
ja kipinät niiden väleissä

Inspiroitua
Tarttua hetkeen

-PJ-

Runotorstain haaste: Pakkanen

Runotorstai-blogin haastesana tälle viikolle on, mikäpä muu, kuin viime päivinä jopa täällä eteläisessä Suomessa niin tutuksi tullut, nipistelevä pakkanen. Alla ajatuksia joita se inspiroi minussa!


Pakkanen

petivaatteet ulos
matot ulos
villavaatteet ulos

valkoiseen 
on upotettava kaikki 
mikä vaatii puhdistusta

syyttömät pölypunkit kituvat ja kuolevat
ja ihminen on tyytyväinen, myhäilee

vaan kirkastuupa myös kuolevaisen mieli
tässä kasvoja armotta nipistelevässä,
häpeilemättä askelen alla narskuvassa,
henkeäsalpaavassa valkeudessa

-PJ-